Komediasarja Kimmo

Kimmo on yksi aikamme hauskimmista kotimaisista tv-sarjoista, ainakin jos minulta kysytään. Kimmo on Ylellä esitettävä tv-komedia, joka kertoo elämän koulua käyvän nuoren miehen, Kimmon elämästä. Kimmo ei turhia murehdi, ja suhtautuu elämään, niin vapaa-aikaan kuin työhönkin, suhteellisen rennolla asenteella. Vaikka rahapussissa ei olisi penniäkään, ja autokin vetelee viimeisiään, sarjan päähenkilö ei turhista murehdi. Yksi kuitenkin saa Kimmonkin pään joskus sekaisin, ja se on hänen hemaiseva kollegansa, Ulla. Sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella, niin Kimmo kuin Ullakin, päätyvät työskentelemään telemarkkinointiyrityksessä, jonka johdossa istuu Nissinen. Heidän pomonsa Nissinen on hyväntahtoinen ja hieman hölmö, mutta kova suustaan, ja omaa, ainakin omasta mielestään piinkovan bisnesvainun.

Ullan, kimmo2Kimmon, ja Nissisen lisäksi call centerin tuttu kasvo, on omassa maailmassaan elävä “Steffe” Stenfors. Jos minulta kysytään, Steffe on koko sarjan parasta antia. Hänen roolihahmonsa kehittämisessä, on käytetty loistavia keinoja, ja on taidokkaasti saatu Stenfors vaikuttamaan täysin aidolta hullulta. Tommi Liski, joka näyttelee Steffeä sarjassa, on itse myös toinen sarjan käsikirjoittajista. Hän on kirjoittanut itselleen mielenkiintoisen roolin, joka on hahmona erittäin osuva. Steffe on vahvojen, ja omalaatuisten mielipiteiden mies. Hän pohtii elämäänsä omalta kantiltaan, ja häntä jaksaa mietityttää monet asiat. Päähenkilöiden lisäksi, sarjassa esiintyy Kimmon kaveri Rönni, sekä aviopari Kaitsu ja Maiju, jotka ovat myös Kimmon tuttuja.

kimmo1

Toisen kauden tapahtumat alkavat kaksi vuotta siitä, mihin ensimmäisen kauden lopussa päädyttiin. Ulla palaa kotiin vapaaehtoistyöstä Intiasta, ja mies sekä lapset eivät tunne Ullaa liiemmin kiinnostavan. Avioelämä ei houkuttele, töitä ei ole, joten Ulla päätyy työskentelemään Nissisen uudessa yrityksessä. Kimmo on toisen kauden alussa autokauppiaana, ja menee kihloihin avopuolisonsa Birgitan kanssa. Kimmon tuntien, kaikki ei kuitenkaan mene ihan suunnitellusti, ja pian Kimmokin on Stadin kovimman bisnesmiehen, Nissisen palkkalistoilla. Kaksi vuotta on kulunut, ja kuin ihmeen kaupalla, nämä kaksi ovat takaisin Nissisen leivissä, tällä kertaa kadulla feissaamassa.

Kimmo -tv-sarjan takana ovat käsikirjoittajat Tommi Liski, Petja Peltomaa, Jaakko Kaján, Outi Keskevaari, ja ohjaus on Teppo Airaksisen käsialaa. Pääroolissa, eli Kimmon roolissa on näyttelijä Jussi Vatanen. Hänelle on myönnetty sarjasta parhaan miesnäyttelijän Kultainen Venla -palkinto, vuoden 2015 Venla-gaalassa. Kimmo-sarja on palkittu useaan otteeseen, myös muun muassa käsikirjoituksestaan. Tällä hetkellä TV2 -kanavalla pyörii Kimmon toisen kauden jaksot, ja ne ovat nyt katsottavissa myös Yle Areenassa. Kolmas kausi Kimmon seikkailuja, tulee ensiesitykseen tämän vuoden marraskuussa. En millään malttaisi odottaa, että pääsen seuraamaan telkkarista, minne seikkailut vievät Kimmon ja kumppanit seuraavaksi. Nähtäväksi jää, onko kolmannella kaudella esimerkiksi uusia hahmoja, tai muita jännittäviä juonenkäänteitä. Tällä hetkellä uuden kauden odotusta parantaa onneksi, Kimmon toisen kauden jaksot. Niitä voi katsoa joko TV2 -kanavalta Torstai-iltaisin, tai Yle Areenasta.

Krzysztof Kieślowski, Kolme väriä-trilogia

tre

Tänään perehdymme maineikkaan Puolalaisen elokuvaohjaajan Krzysztof Kieślowskin syvälliseen Trilogiaan, johon kuuluu siis kolme osaa. Värit ovat Ranskan lipun mukaan sininen, valkoinen ja punainen. Jokainen trilogian osa käsittelee ihmiselämän aiheita herkällä, mutta raadollisella tavalla. 

Ensimmäisessä trilogian osassa, eli sinisessä, ohjaaja pohtii ihmisen ikuista kaipautta vapauteen ja sitä miten muutos joko omasta tahdosta, tai pakotettuna vaikuttaa yksilön elämään ja valintoihin. Elokuvassa nuori Julie jää leskeksi, kun hän menettää kolarissa sekä aviomiehensä että tyttärensä ja Julien täytyy koota elämänsä sirpaleet. Julie muuttaa Pariisiin ja lakaisee entisen elämänsä pois, aloittaen täysin uuden elämän.

Toinen trilogian osa, eli valkoinen, kertoo tragikoomisen tarinan Puolalaisesta parturista, jonka rouva Fortuna on hyljännyt. Mies joutuu muuttamaan Pariisista takaisin Puolaan ja aloittamaan elämänsä alusta, samalla suunnitellen kostoa ex-vaimolleen, joka jätti hänet impotenssin takia. Elokuva hakee vastausta kysymykseen, onko tasa-arvoa olemassa ja jos on, niin mistä sen löytää?

Kolmas ja viimeinen trilogian osa on punainen, joka kertoo onnettoman vanhuuden laitamilla jo kulkevan juristin ja nuoren mallitytön tapaamisen seurauksista ja heidän lähestymisestään. Elokuva on visuaalisesti samalla kertaa uskomattoman taidokas ja askeettinen. Punaisena lankana tässä elokuvassa on “veljeys”, joka niin usein puuttuu ihmisten elämästä.

Kaikki kolme trilogian osaa ovat kerronnaltaan ja rytmiltään samankaltaisia, käsitellen jokainen eri osa-aluetta ihmisen elämässä. Elokuvia yhdistää se että ne ovat traagisen kauniita kertomuksia pienen yksilön elämästä ja samalla kun ne kertovat omaa surumielistä tarinaa, ne antavat toivoa. Valkoinen tosin eroaa sinisestä ja punaisesta siinä, että sitä rytmittää selkeästi koominen pohjavire, vaikka aiheet eivät olisikaan helppoja.

Dokumenttielokuvat

Dokumentit ovat monien katsojien lempigenre. Totta kai, välillä on mukava irtautua todellisuudesta jollain kevyellä katseltavalla, mutta dokumentit ovat aivan oma lajinsa. Ne ovat suosittuja sen vuoksi, että ihmisillä on jatkuva tiedonjano, jota tyydyttää ainoastaan uuden oppiminen. Ihmiset haluavat jatkuvasti oppia uutta, ja tietää lisää eri asioista. Dokumenttielokuvat, tai dokumenttisarjat, ja niiden katselu, on täydellinen tapa, samalla viihdyttää itseään, ja tyydyttää omaa tiedonjanoaan, hauskalla tavalla. Monelle ihmiselle, myös jäävät asiat paremmin mieleen katseltuina, kuin esimerkiksi kirjasta luettuna.

Dokumentteja on saatavilla, lähestulkoon mistä tahansa aiheesta, mitä voit vain kuvitella. On luontodokumentteja, historiallisia dokumentteja, kansantieteellesiä dokumentteja, ja monenlaisia muita. Yhteistä dokumenteille, on niiden lajista riippumatta se, että dokumenttielokuva kuvaa todellisuutta, joko nykyhetkessä tapahtuvia tapahtumia, tai menneitä tapahtumia. Dokumenttielokuvien näyttelijät näyttelevät itseään elokuvissa. Tulee kuitenkin muistaa, että vaikka dokumentit kertovat tositapahtumista, dokumenttielokuvan ohjaajalla on aina suuri rooli siinä, millaiseksi elokuva muodostuu. Usein dokumenteilla on käsikirjoitus, jota elokuvan toteutus, jossain määrin mukailee. Dokumenttien tapahtumat ovat totta, mutta se, missä valossa tapahtumat valkokankaalla esitetään, on täysin elokuvan ohjaajan, ja tuotantotiimin varassa. Samasta tapahtumasta voi tehdä 100 erilaista dokumenttia, sillä eri käsissä, samasta materiaalista syntyy täysin erilaisia tuotoksia. Samaa tarinaa voivat muuttaa, esimerkiksi eri näkökulmat tarinaan, sekä se, mitä dokumentissa painotetaan. Mitä valkokankaalle päätyy. Myös, se mitä leikataan pois, valmiista materiaalista, vaikuttaa paljon elokuvan lopputulokseen. Kuka tahansa, joka on joskus ollut mukana dokumentin tekemisessä tietää, että kuvausmateriaalia syntyy useimmiten paljon enemmän kuin mitä tarvitaan, ja suuri osa siitä ei koskaan päädy valmiiseen elokuvaan.

Dokumenttielokuvat ovat syntyneet siitä halusta, että voidaan kuvata todellisuutta sellaisena kuin se on. Tositapahtumat ovat aina kiehtoneet ihmisiä. Aivan samalla tavalla kuin me haluamme lukea lehdistä, mitä jollekkin on tapahtunut, haluamme katsoa sitä myös ruudulta. Tähän perustuu dokumenttielokuvien suosio. Ihmiset ovat uteliaita, ja meitä kaikkia kiinnostaa se, miten toiset ihmiset elävät elämäänsä, ja mitä kaikkea heille on tapahtunut. Kannattaa kuitenkin muistaa, että ihan niin kuin ihmiset, myöskin dokumentit voivat valehdella, ja todellisuudessa valehtelevatkin. Keneenkään ei kannata luottaa eikä mitään niellä pureskelematta.

Suomalaiset dokumentit eivät ole mitään maailmankuuluja, eikä suomalaisessa elokuvatuotannossa, dokumenttielokuva, ole koskaan ollut kaikkein suosituin elokuvan laji. Suomessa on kuitenkin paljon dokumenttielokuvien tekijöitä, ja päätimme esitellä heistä muutaman.

Susanna Helke on yksi suomalaisista dokumenttielokuvien tekijöistä. Hän on opiskellut Taideteollisessa korkeakoulussa, ja valmistunut taiteen maisteriksi, suuntautuen erityisesti valokuvataiteeseen. Virpi Suutari on hänen opiskelukaverinsa, jonka kanssa hän teki yhteisen lopputyön. Lopputyö oli dokumenttielokuva Synti – dokumentti jokapäiväisistä rikoksista. Elokuva ilmestyi vuonna 1996. Helkeen ja Suutarin dokumentti voitti, vuonna 1996 Kritiikin Kannukset -palkinnon, ja vuonna 1997 Nuoren taiteen Suomi -palkinnon. Kaksikko on yhdessä tehnyt myös dokumentit Valkoinen Taivas (1998), Saippuakauppiaan sunnuntai (1999), sekä Joutilaat (2001). Molemmat naisista ovat tehneet myös muita dokumentteja, yksilöinä, tai yhdessä muiden kanssa.

Arto Halonen on elokuvantekijä, joka on tehnyt muun muassa elokuvan Prinsessa, joka on saanut mainetta, jopa maailmalla. Kerroimme Prinsessa-elokuvasta aiemmassa artikkelissamme. Halonen on yksi Suomen tuotteliammista dokumenttielokuvan tekijöistä. Hän on tehnyt lähestulkoon 30 elokuvaa tähän mennessä, eikä loppua hänen menestyksekkäille dokumenteilleen näy.

Mika Taanila on elokuvaohjaaja, ja kuvataiteilija. Hän on ohjannut lukuisia lyhytelokuvia ja suomalaisten artistien musiikkivideoita. Taanilan elokuvat käsittelevät eri todellisuuksia, sekä tulevaisuutta. Mika Taanila on useaan otteeseen palkittu elokuvistaan, niin kotimaisilla, kuin ulkomaisilla elokuva-alan palkinnoilla.

Uhrilampaat

Uhrilampaat, alkuperäiseltä nimeltään, “The Silence of the Lambs“, on yksi maailman tunnetuimmista trilleri-elokuvista, joita on koskaan tehty. Samalla se on yksi mielenkiintoisimmista, ja sairaimmista elokuvista, mitä on nähty. Etenkin siihen aikaan, kun elokuva ilmestyi, 25 vuotta sitten, olivat monet järkyttyneitä sisällöstä. Elokuvan päähenkilö on kannibaali Hannibal Lecter, jota Uhrilampaat-elkouvassa, näyttelee Anthony Hopkins. Hänet palkittiin roolisuorituksestaan, parhaan miespääosan Oscarilla, ja elokuva sai neljä muutakin Oscaria: Parhaan elokuvan, parhaan naispääosan, parhaan ohjauksen, sekä parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-palkinnot. Juoni perustuu Thomas Harrisin samannimiseen romaaniin.

Tarina alkaa niin, että FBI:llä töissä oleva Jack Crawford, antaa yhdelle FBI:n akatemiassa opiskelevalle naiselle tehtäväksi haastatella vankilassa olevaa Hannibal Lecteriä, sillä hän uskoo, että haastattelusta voisi olla apua Buffalo Billin, eli sarjamurhaajan, joka nylkee uhriensa ruumiit, jäljityksessä. Lecter on psykiatri, jolla on henkilökohtaisia tietoja Buffalo Bill -murhaajasta. Hannibal Lecteriä haastatteva nainen, on elokuvassa nimeltään Clarice Starling, ja häntä näyttelee Jodie Foster. Näyttelijä Jodie Foster, ilmaisi itse mielenkiintonsa roolia kohtaan, luettuaan Thomas Harrisin Uhrilampaat-romaanin.

Elokuvan roolisuoritukset ovat henkeäsalpaavan upeita, ja omalta osaltaan täydentävät loistavaa käsikirjoitusta. Tarina on mielenkiintoinen, eikä sitä ruudulta seuratessa, tule paljoakaan tylsiä hetkiä. Uhrilampaat on elokuva, joka jokaisen tulisi katsoa. Ei kuitenkaan mielellään yksin, illan hämärtyessä. Tarina on kuitenkin sen verran jännittävä, että sen katseleminen ennen nukkumaan menoa, voi hyvinkin haitata levollisia yöunia. Kaverin kanssa, pääsette myös yhdessä jännittämään, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja keskustelemaan elokuvasta jälkeenpäin.

Iki ihana Tankki Täyteen!

Tankki täyteen, tuo iki ihana Tv-sarja kultaiselta 80-luvulta, jossa seurattiin Vilénin perheen elämää. Perheeseen kuuluu isä Sulo, äiti Emilia ja aikamiespoika Juhana.

Perhe omistaa Ylöjärvellä huoltoaseman, joka on sijainniltaan jäänyt kauaksi suurista valtateistä. Tästä syystä huoltoasemalle eksyykin vain satunnaisia kulkijoita, sekä tietenkin muutamat vakioasiakkaat, kuten kyläpoliiisi Reinikainen.

Sarjan on käsikirjoittanut Neil Hardwick ja Jussi Tuominen ja siitä tulikin todellinen suursuosikki. Edelleen sarjan huumori puree katsojaan ja hurmaa omalaatuisuudellaan.

Sulo, on tunnettu lausahduksestaan “kun sai niin halvalla” ja tästä syystä päätyykin ostelemaan mitä omituisempia asioita, kuten vanhan ränsistyneen maatilan ja lukuisan määrän lampaita.

Perheen poika Juhana, taas on äidin tossun alla oleva peräkammarinpoika, joka haluaisi itsenäistyä,  mutta voimakastahtoinen Emilia äiti ei anna tähän mahdollisuutta. Siksi Juhana asuukin edelleen kotona ja tekee hanttihommia isänsä huoltoasemalla.

Emilia, on hienosteleva ja vaalii ruotsalaisperäistä Vilén sukunimeä, vaatien ihmiset lausumaan sen haluamallaan tavalla. Itsetietoinen Emilia häpeää vaatimatonta huoltoasemaa ja värittää tarinoita aina hiukan hienommiksi kylän muille rouville.

Kahvilatyöntekijänä toimiva Ulla, on tomera ja sanavalmis nuori nainen, joka loppujen lopuksi kaikkien mutkien jälkeen menee kaikkien yllätykseksi naimisiin Juhanan kanssa.

Konstaapeli Reinikainen, on Ylöjärven kyläpoliisi, jolla on tapana pyöräillä huoltoasemalle päivittäin juomaan pullo Vichyä. Emilia ei voi sietää joskus navan alle meneviä Reinikaisen vitsejä, mutta Sulo ja Reinikainen ovat hyviä ystäviä keskenään.

Tässä on sarja jonka huumori avautuu vasta kun sitä rupeaa katsomaan, ja käsikirjoittajien yhdistelmä, Britti-Suomalainen huumori, toimii todella hyvin.

 

 

 

Prinsessa

Prinsessa on suomalainen elokuva, joka on ilmestynyt vuonna 2010. Elokuva kertoo fiktiivisin maustein todellisesta henkilöstä, Anna Lappalaisesta, joka on pitkään ollut hoidossa mielisairaaloissa ympäri Suomea. Prinsessa-elokuva kuvaa vaihetta, jossa päähenkilö on hoidossa Kellokosken mielisairaalassa. Leffan nimi tulee siitä, että Anna Lappalaista kutsuttiin “Kellokosken prinsessaksi“, sillä hän väitti elämänsä loppuun asti, olevansa prinsessa Anna, joka on syntynyt Englannissa, Buckinghamin palatsissa, ja että aarnikotka oli kuljettanut hänet Suomeen. Elokuva sijoittuu noin 40-luvun Suomeen, jolloin mielisairaanhoitokin oli luonnollisesti täysin erilaista, kuin nykypäivän Suomessa.

Anna Lappalainen eli Prinsessa

Tarina kuvaa Prinsessan elämää, ja muita Kellokosken sairaalan “potilaita”. Anna Lappalainen oli maanis-depressiivinen, eli kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, sekä skitsofreniaan sairastunut potilas. Maanisina kausinaan Prinsessa oli todella onnellinen, ja jaksoi viihdyttää muita sairaalan potilaita. Hän rakastaa esiintyä, laulaa, näytellä, ja viihdyttää ihmisiä. Teatraalisen luonteen taakse piiloutuu vakava sairaus, joka saa Prinsessan voimaan huonosti. Hän kuitenkin nautti elämästään täysin siemauksin, ja oli taiteellisesti luova, koko ikänsä. Ennen sairastumistaan Anna Lappalainen työskenteli mallina ja näyttelijänä. Sairaalassa olon aikanaan hän maalasi paljon, ja osasta hänen tekemistään tauluista tuli jopa kansainvälisesti kuuluisia.

Tarina sairaasta mielestä

Elokuva on riipaisevan kaunis kertomus vakavasta mielen sairaudesta, joka jokaisen tulisi katsoa. Siinä on onnistuttu vangitsemaan sairauden ydin kauniilla tavalla, ja elokuvassa on otettu huomioon myös suomalainen kulttuuri, sekä vanhan ajan mielenterveyshoito. Tarinasta on saatu todenmukainen juuri tällä tavalla, ja sitä sen on tarkoituskin olla. Yksi elokuvan salaisuuksista piilee siinä, että tarinassa ei keskitytä ainoastaan päähenkilöön, vaan myös sivuhenkilöiden tarinoita, kuvataan kattavasti. Ne ovat tärkeitä, sillä tarinan sivuhenkilöt antavat paljon sisältöä tarinalle, ja ovat oleellinen osa elokuvaa. Värikäs elokuva kertoo siitä, kuinka sairaan kaunis elämä on, ja kuinka paljon jokaisella ihmisellä on annettavaa muille ihmisille. Siitä voi myös oppia paljon, nimittäin mielen sairauksista yleensä, ja ennen kaikkea siitä, millaista mielenterveyden hoito on ennen ollut. Prinsessa-elokuvassa tulee esiin muun muassa lobotomia, joka oli Suomessakin paljon käytetty leikkaus vakavien mielisairauksien hoidossa. Anna Lappalainen oli yksi Suomen parhaiten tunnetuista mielisairaista, ja hänen muistomerkkinsä löytyy Kellokosken sairaalan puistosta. Sen on tehnyt kuvanveistäjä Rauni Liuko. Prinsessan kuuluisat viimeiset sanat, ennen hänen kuolemaansa, olivat: “En minä mikään Prinsessa ole, minä olen Anna Lappalainen.”

Katso elokuvan traileri alapuolelta.

Ihanat Metsolat!

Metsolat

Kuka lukijoista muistaa iki ihanan Metsolat sarjan, jossa seurattiin Kainuulaisen, Hoikan kunnassa elävän Metsolan perheen ja suvun vaiheita. Sarjasta tuli aikoinaan todella suosittu ja suosio perustuikin varmasti yhdeltä osaltaan siihen, että siinä kuvattiin niin aidosti suomalaisuutta ja yhden perheen tarinaa iloine ja suruineen.

Antti ja Annikki

Harvoin suomessa mikään Tv-sarja kerää jokaisella katselukerralla yli miljoonan katselijan yleisön, mutta Metsolat on yksi näistä. Sen henkilöt ovat ihanan maanläheisiä ja aitoja, joiden elämään katsojan on helppoa samaistua. Loppujen lopuksi kun ajattelee, sarja on suomalaiseen tapaan hyvin hillittyä kerrontaa, jossa juonenkäänteet perustuvat pitkälti normaaliin arkeen. Joku voisi jopa kutsua sarjaa inhorealistiseksi, mutta mielestäni se on ennemminkin ylistys normaalille arjelle. Arjelle, jonka nykyään halutaan olevan täynnä aktiviteetteja ja unohdetaan se että arki yksinään voi jo olla kaunista ja mielenkiintoista, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Sarjan on ajateltu olevan monille myös paluu lapsuuteen ja aikaan joka oli materiaalisesti köyhempi, mutta emotionaalisesti rikkaampi. Metsoloissa asioita tapahtuu ja se kuuluu osana ihmiselämään. Jokaisesta surusta noustaan kuitenkin vahvempana, hyväksyen että tuo kaikki kuuluu osaltaan elämänkaareen, joka jokaisen on kuljettava. Sarja tuo varmaankin monelle lohtua, kun sen tukipilareiksi muodostuvat henkilöhahamot Antti ja Annikki Metsola seisovat vahvoina ja taipumattomina joskus kovan ja joskus lempeän arjen edessä. Jos kaipaa lohduttavaa ja samalla viihdyttävää sarjaa, kannattaa valita Metsolat ja takaan että aloitettuaan ei halua lopettaa, vaan haluaa nähdä kaikki saatavilla olevat jaksot!

Aki Kaurismäen, Kauas pilvet karkaavat

kauas pilvet karkaavat

Tänään esittelyssä uskomaton suomalainen elokuva, joka vähäeleisyydellään saa katsoja koukuttumaan. Kyseessä on Aki Kaurismäen vuonna 1996 ohjaama Kauas pilvet karkaavat-elokuva, joka sai mm.Jussi-palkinnon. Elokuvan pääosissa nähdään Aki Kaurismäen luottonäyttelijänäkin tunnettu Kati Outinen ja Matti Pellonpään yllättäen menehdyttyä, hänen tilallaan Kari Väänänen. Aki Kaurismäki halusi kuitenkin omistaa elokuvan hyvälle ystävälleen Matti Pellonpäälle, josta vuosien saatossa tuli paitsi Kaurismäen hyvä ystävä myös Outisen ohella vakiokasvo Kaurismäen elokuvissa.

Tarina kertoo Helsinkiläisestä pariskunnasta, joilla on taloudellisesti tiukkaa, mutta he jaksavat aina vain uskoa parempaan tulevaisuuteen. Asiat mutkistuvat kun Lauri (Kari Väänänen) jää työttömäksi raitiovaununkuljettajan työstään. He kitkuttelevat joten kuten eteenpäin arjessaan, mutta nurkan takana vaanii jo uusi epäonni. Ilona (Kati Outinen) menettää työnsä ravintola Dubrovnikin hovimestrina, paikan mennessä konkurssiin. Näistä epäonnekkaista tapahtumista alkaa elokuvan kertomus siitä kuinka hankalassakaan tilanteessa ei tulisi koskaan antaa periksi ja luovuttaa. Lauri sekä Ilona kummatkin joutuvat kohtaamaan elokuvan aikana raadollisen maailman ja huomaamaan kuinka paljon rahalla on valtaa tässä maailmassa. Laurin ja Ilonan rakkaus kuitenkin kestää koettelemukset ja elokuvan lopussa sinnikkään pariskunnan elämä helpottuu.

Aki Kaurismäen elokuvat ovat tunnettuja niukasta dialogistaan ja sanonta “less is more” todella pitää Kaurismäen elokuvia katsoessa paikkaansa. Tarinan kulku ja sen todella niukka elekieli hurmaa nykyiseen yltiövisualistiseen maailmaan tottuneet aistit ja saa katsojan suorastaan nauliintumaan paikoilleen. Ohjaus ja elokuvan kerronta on niin herkällä kädellä tehtyä, että se saa suorastaan liikuttumaan elokuvaa katsoessa.

Kun kaipaa jotain enemmän kuin pelkkää pintaraapaisua, silloin kannattaa katsoa tämä elokuva ja miettiä sen mukana kulkevaa sanomaa.

Kaikkien aikojen sarja, Klovni-kyllä hävettää!

Tänään on pakko ottaa esille yksi loistavimmista koskaan tehdyistä tv-sarjoista. Tanskalainen Klovni, joka kertoo kaverusten Casper Christensenin ja Frank Hvamin uskomattomista ja noloista seikkailuista. Tämä tv-sarja jakaa mielipiteitä rankalla kädellä. Toiset rakastavat ja toisille huumori on ihan liian rankkaa. Tanskalainen huumori sinänsä on oma lukunsa. Todella roisejakaan aiheita ei karteta ja ollaan valmiita vitsailemaan asioilla, joiden aihepiiri voi joillekkin olla jopa jonkinlainen tabu.

Tv-sarjassa siis perehdytään Frankin ja Casperin elämään, josta ei noloja tilanteita puutu. Frank varsinkin on mestari nolaamaan itsensä ja joutumaan mitä tukalimpiin tilanteisiin. Casperin itsekkyys ja taipumus tiirailla jokaisen naispuolisen henkilön perään, saa Casperin (joka suinkaan ei ole sinkku) usein vaikeuksiin, niin vaimonsa kuin muidenkin kanssa.

Sarjan huumori on vähäeleistä, mutta todella vaivaannuttavaa! Seuratessaan Frankin ja Casperin toilailuja, kokee katsoja välillä niin uskomatonta myötähäpeää että tekee itse mieli painua maan alle. Jos pitää todella rankasta huumorista ja siitä että aivan kaikesta voi tehdä huumoria, on Klovni sarja, johon kannattaa ehdottomasti tutustua. Huumori ei kuitenkaan ole vain alapäähuumoria, vaan todella nokkelasti tehtyä komiikkaa, johon ei ole tarvittu taustanaurajia tai amerikkalaisten tv-sarjojen helppoa huumoria.

Sarja on todella koukuttava, ja sen aloitettuaan haluaa nähdä loputkin. Frank ja Casper ovat myös tehneet kaksi elokuvaa, joiden  huumori jos mahdollista menee vielä muutamaa astetta roisimmaksi kuin tv-sarjat. Sekä sarjaa että elokuvia on vaikea kuvailla niin, että lukija saisi oikeanlaisen kuvan niistä. Ei voi kuin kehoittaa itse katsomaan ja muodostamaan mielipide näiden mestari koomikoiden taidonnäytteestä.

Frendit: kaikkien aikojen suositun tv-sarja

Viime viikolla tuli täyteen 12 vuotta klassikoksi muodostuneen TV-sarjan, eli Frendien viimeisen jakson esityksestä. Sen kunniaksi päätimme kirjoittaa, mitä me muistamme kyseisestä sarjasta.

Miksi kuuden ystävän elämästä kertova tuli näin suosituksi? Ehkä juuri siksi, että roolihahmoihin on helppo samaistua. Jokainen ihminen, oli sitten nuori tai vanha, voi löytää Frendien hahmojen luonteenpiirteistä samankaltaisuuksia itseensä. Hahmot ovat tarkasti luotuja olemaan todenmukaisia, sillä samanlaisia ihmisiä löytyy tosielämästä vaikka kuinka paljon. On hieman liioiteltu, jotta sarjasta tulee hauska, mutta ei kuitenkaan hippastakaan liikaa, joten se on täydellisesti pysynyt oikealla alueella käsikirjoituksensa kanssa.

Frendeistä tuli jo alkuaikoina niin suosittu, että sarjasta päädyttiin tekemään yhteensä 10 vuoden ajan, 10 tuotantokautta. Se on enemmän kuin suurinta osaa muista sarjoista. Frendit on valloittanut kaikkien sydämmet, myös heidän, jotka ovat olleet vasta lapsia, tai ei edes syntyneet TV-sarjan alkuaikoina. Se tunnetaan myös yhtenä maailman tuotteliaimpana sarjana, jonka näyttelijöille on maksettu kymmenistä tuhannista euroista miljooniin euroihin jokaista jaksoa kohden.

Tämän vuoden tammikuussa julkistettiin, että Frendit palaavat yhdellä erikoisjaksolla, ja fanit kirkuivat riemusta. Onhan Frendit olleet kolmekymppisille jotain, jonka kanssa on kasvanut lapsesta aikuiseksi. Jaksoja on näytetty lukemattomia kertoja telkkarissa, ja nykyään niitä voi katsella esimerkiksi Netflixistä.

Frendeistä on tullut ainakin minulle aikojen saatossa niin rakkaita, että hahmot tuntuvat lähes ystäviltä, sillä kymmenien kertojen jokaisen jakson näkemisen jälkeen jokaisen vuorosanan muistaa ulkoa, ja jokaisen roolihahmon tuntee kuin ystävän. Osaa ennakoida, mitä he sanoisivat jossain tilanteessa, ja mitä tapahtuisi, jos Joey tai Chandler olisi täällä.

frendit1

Frendit-sarja on voittanut kymmeniä palkintoja, niin sarja yhdessä, kuin sen näyttelijät yksin.  Esimerkiksi Lisa Kudrow on palkittu useaan otteeseen näyttelijänroolistaan Frendien Phoebe Buffayna. Vielä enemmän palkittu oli Jennifer Anistonin rooli Rachel Greeninä, hän on saanut kunniaa roolistaan erityisesti yleisön valitsemista palkinnoista, kuten People’s Choice ja Teen Choice. Aniston on palkittu Rachelin roolista myös Emmyllä vuonna 2002, ja Golden Globe -palkinnolla vuonna 2003.

Vaikka useimmiten katsoja tykkää kaikista hahmoista Frendeissä, sillä ne täydentävät toisiaan täydellisellä tavalla, niin usein muodostuu yksi suosikki yli muiden. Oli se sitten huumorilla epävarmuuksiaan peittelevä Chandler, diivaileva Rachel, naisten ja ruoan ystävä Joey,  kontrollifriikki Monica, tohtori Ross, tai arvaamaton Phoebe. Näiden kuuden joukossa ei tiedä koskaan, mitä tapahtuu. Koskaan ei kuitenkaan voi tapahtua mitään liian dramaattista, joka sotkisi kuviot täysin, joten senkin takia Frendejä on niin mukava katsella. Voi olla rauhassa, sillä tietää, että mitään kamalaa ei tule tapahtumaan. Draamaa riittää, mutta ei liikaa. Kaikesta selvitään, sillä jos jollakin hahmoista menee huonommin, on aina joku toinen auttamassa, jolla menee paremmin. Frendit kertoo ennen kaikkea siitä, että elämä voi olla mahtavaa, vaikka se ei olisikaan täydellistä. Uskon, että se on yksi sarjan menestyksen salaisuuksista.

Jäämme jännityksellä odottamaan sitä, milloin, ja missä muodossa, Frendien yhteenpaluu, eli erikoisjakso tapahtuu. Itse en ainakaan malta odottaa klassikkosarjan kokoonpanon yhteenpaluuta. Toisaalta hieman pelottaa, jos hahmojen elämä onkin yhtäkkiä todella erilaista, kuin silloin sarjan viimeisessä jaksossa. Olen kuitenkin luottavaisin mielin, sillä en usko, että erikoisjakson käsikirjoittajat voisivat tehdä sitä sarjan faneille. Nähtäväksi jää, ovatko mukana esimerkiksi sarjan lapset, Ben, Emma, tai kenties Monican ja Chandlerin kaksoset?