Sin City & Sin City: A Dame To Kill For

Frank Millerin alkuperäisistä sarjakuvista elokuvamuotoon muutettu Sin City on erittäin mielenkiintoinen katselukokemus. Alunperin kun kuulin että kyseessä on sarjakuviin perustuva elokuva, mielen täytti ensin turhautuminen: Mitä tämä nyt on, taas joku yltäkylläisen typerä yritelmä muuttaa toimivia sarjakuvia mahdollisimman tuottavaksi elokuvaksi, jossa alkuperäinen tarina on vain löyhänä ja pelkästään nimen takia kirjoitettu sisään? Olin väärässä, ja voi herranjumala että olinkin väärässä.

Sin City on loistava elokuva. Se on tehty alkuperäisen sarjakuvan mukaan niin että tarinassa on vain pieniä, tarinankerronnalle tarpeellisia muutoksia. Näyttelijäkaarti vaihtelee tunnetuista henkilöistä tuntemattomimpiin henkilöihin, mutta tässä filmissä sillä ei ole merkitystä kuka on tunnettu ja kuka ei. Kaikki näyttelijät toimivat vuorovaikutteisesti ja tukevat toisiaan läpi koko elokuvan erittäin hienosti. Tunnetuimpia näyttelijöitä ovat muun muassa Bruce Willis, Jessica Alba, Mickey Rourke,  Clive Owen sekä Elijah Wood. Tässä vaiheessa jätettäköön nimeämiset omaan arvoonsa ja keskityttäköön itse elokuvaan.

Sin city on silkkaa silmäniloa alusta loppuun. Se näyttää juurikin eloon heränneeltä sarjakuvalta niin kuin alunperin luvattiin. Lähestulkoon kokonaan musta-valkoisena (kirjaimellisesti musta-valkoisena) toteutettu elokuva käyttää hienosti myös tehostevärejä, alleviivaten tiettyjä tapahtumia ja asioita, sekä antaen säväyksiä kuvaan juuri silloin kun niitä kaipaa. Värien ohella myös paikka paikoin ylilyödyksi vedetyt hahmot ja maskeeraukset ovat kuin kotonaan tässä elokuvassa, ja vaikka helposti ajattelisi koko homman näyttävän naurettavalta, ei se todellakaan ole sitä. Kertakaan koko kaksi ja puolituntisen Sin cityn aikana ei hymyilytä paikoin jopa radikaaleiksi äityvät ideat hahmoissa tai niiden ympäristöissä, vaan huulet venyvät korviin vain sen hienouden takia. Sen takia että tähän on, herran jestas, nähty vaivaa.

Tarina sisältää neljä erilaista, yksittäisten henkilöhahmojen ympärille rakennettua pienempää tarinaa. Vaikka aluksi vaikuttaa että käsissä on pelkkä loppumaton palapeli, loppua kohden kaikki tarinat kuitenkin nivoutuvat saumattomasti yhteen, luoden eheän kokonaisuuden ja vedenpitävän kuvan Sin cityn maailmasta.

Kohtauksista nostaisin esille mieltä raastavan jännityksen Bruce Willisin esittämän John Hartiganin vangitsemisessa, odotuksen tunteen kun Mickey Rourken näyttelemä Marv vihdoin kostaa naisia huvikseen syövälle Kevinille (Elijah Wood) tämän teot silpomalla sekä kiduttamalla tätä. Nämä ovat vain päällimmäisenä mieleen jääviä asioita, ja kohtausten yksilöiminen on loppupeleissä typerää, sillä kokemuksen saavuttaakseen on nähtävä joka ikinen kohtaus tästä hienosta elokuvasta.

Sin city on ennen kaikkea kokemus isolla K:lla. Mielenkiintoista on myös se, että elokuvan luvattua, itsestään selvää jatko-osaa saatiin odottaa niinkin kauan kuin yksitoista vuotta. Ja vaikka aikaa on kulunut hyvin kauan, mielenkiinto ja odotus jatko-osaa kohden oli kova. Oli unelmien täyttymys kun jatko-osa seurasi samaa kaavaa kuin ensimmäinen elokuva, sisältäen samanlaista tarinankerrontaa ja näyttäen samanlaiselta. Jatko osa A Dame To Kill For sisältää myös suurimmaksi osaksi samat (!) näyttelijät kuin reilu kymmenen vuotta aikaisemmin ilmestynyt edeltäjänsä. Pähkinänkuoressa kakkososa jatkaa siitä mihin edellisessä jäätiin, kun John Hartiganin pelastama Nancy päättää lähteä kostoretkellä palauttaakseen kaupungin ja ennen kaikkea oman mielenrauhansa.

Erikseen en tuosta jatko-osasta nosta esille asioita sen kummemmin, vaan tyynesti totean että se tulee katsoa myös. Yhtä korkealle tasolle se ei edeltäjänsä kanssa yllä, mutta on silti taattua rautaa. Niin lähelle alkuperäistä päästään kuitenkin, että päätin sisällyttää molemmat tähän yhteen arvosteluun sillä näen molemmat elokuvat loppupeleissä yhtenä kokonaisuutena.

Pulp Fiction – Tarinoita väkivallasta

Pulp Fiction on ohjaajalegenda Quentin Tarantinon toinen elokuva, joka ilmestyi vuonna 1994. Tämä rajoja rikkova kassamenestys on toimiva ja raikas vielä tänäkin päivänä, ja tulee todennäköisesti ikuisesti olemaan. Pulp fiction voitti muun muassa parhaan elokuvan tittelin useissa kymmenissä kriitikkopiireissä, se voitti muun muassa parhaan ohjauksen, parhaiden näyttelijäsuoritusten, parhaan roolituksen, parhaan puvustuksen sekä monen muun kategorian pääpalkinnot lukuisilla elokuvafestivaaleilla ympäri maailmaa. Elokuva on myös jättänyt jälkeensä erittäin laajan perinnön, josta lukuisat ohjaajat, näyttelijät sekä käsikirjoittajat ammentavat inspiraationsa vielä tänäkin päivänä. Voisi jopa väittää että Pulp Fictionista on muodostunut käsite.

Pulp fiction on ensi alkuun vaikeasti avautuva kokonaisuus, se on monitahoinen sekä erittäin väkivaltainen kertomus jonka sisältämät tapahtumat ovat suoraan kuin.. no, suoraan kuin elokuvista. Vastaavaa  tarinankerronnallista upeutta tavataan tänä päivänä enää erittäin vähän. Oivaa tarinankerrontaa tukee loistavasti rakennetut, monisyiset ja jollain tavalla jopa samaistuttavat hahmot, jotka Quentin Tarantino on rakentanut yhdessä toisen tuottajan, Roger Averyn kanssa. Alla avattuna hieman keskeisimpien hahmojen taustatarinoita:

Vincent Vega (John Travolta): Mafiapomo Marsellus Wallacen alaisuudessa toimiva, maailmanmatkaaja, realistinen mutta elämänhaluinen liimaletti. Toinen tärkeimmistä päähenkilöistä.

Jules Winnfield (Samuel L. Jackson): Toimii myös Marselluksen alaisuudessa, Vincent Vegan aisapari, raamattua ihmisiä tappaessa siteeraava humanisti. Toinen tärkeimmistä päähenkilöistä.

Mia Wallace (Uma Thurman): Marsellus Wallacen vaimo, huumeriippuvainen, omaan pussiinsa muiden kustannuksella pelaava miestennielijä. Mian tärkein hetki elokuvassa on illallinen sekä tanssikohtaus nostalgiakahvilassa yhdessä Vincent Vegan kanssa.

Butch Coolidge (Bruce Willis): Paatunut ammattinyrkkeilijä, joka ottelee ennakkoon sovittuja, rahakkaita otteluita vain dollarin kuvat silmissään. Tärkein hetki elokuvassa Butchin osalta on ennalta sovitun ottelun epäonnistumista seuraava pakomatka.

Marsellus Wallace (Ving Rhames): Häikäilemätön mafiapomo, hoitaa asiansa huolellisesti, niiden luonteesta riippumatta. Wallacen tärkein hetki elokuvassa on Butchin kanssa käyty, panttilainaamon pitäjän sekä erään luonteenvikaisen poliisin yhteiseen seksikammioon päätyvä takaa-ajo.

Mainittujen sekä lukuisten muiden hahmojen rikas kirjo pääsee elokuvassa oikeuksiinsa loistavasti. Elokuvaa seuratessa huomaa odottavansa ja jännittävänsä seuraavaa kohtausta kuin kuuta nousevaa, ja kaikki tapahtumat riuhtaisevat sisintä niin hyvässä kuin pahassa. Kohtaukset ovat välistä erittäin pitkiä, vain yhdellä tai kahdella kameralla toteutettuja eepoksia, jotka alkavat, ottavat aikansa ja loppuvat. Tässä myös piilee yksi elokuvan tärkeimmistä asioista: Nykyajan hektiset, kuvakulmien täyttämät takaa-ajo räiskinnät kalpenevat mennen tullen pulp fictionin hitaiden mutta mielenkiintoisten kohtausten rinnalla. Kaksi ja puoli tuntia pituutta kellottava elokuva ei kuitenkaan missään vaiheessa käy tylsäksi, se ei missään vaiheessa ärsytä valinnoillaan, se ei saa aikaan minkään näköisiä negatiivisia tuntemuksia. Pulp fictionissa määräävät ennen kaikkea oikeasti merkittävät ja hyvät roolitukset, ja se onkin suoranaista ilotulitusta näyttelijävalintojensa osalta.

Elokuvan tarinankerronta on toimivaa, aukotonta ja jotain niin täydellisyyttä hipovaa, että harvoin tulee vastaan muuta filmiä joka kampoihin tälle pistäisi, tai saavuttaisi samanlaista egoistista euforiaa.

Ennen pulp fictionia Quentin Tarantino oli tehnyt vain yhden elokuvan (Reservoir Dogs) joka yksinkertaisuudestaan huolimatta sai kansan kantapäilleen odottamaan seuraavaa teosta. Pulp fictionin jälkeen järkyttävään suosioon nousseen ohjaajan seuraavat elokuvat ovat olleen toinen toistaan menestyneimpiä, ja vakinaistaneet Tarantinon aseman kulttiohjaajana. Vaikka olisin voinut valita tähän arvosteltavaksi lähestulkoon minkä vain Quentinin ohjaaman elokuvan, päädyin tähän. Ja tähän tulen aina vastaisuudessakin päätymään. Pulp fiction on ehdoton helmi, täysin omanlaatuisensa teos vailla vertaa.

Komedia, genreistä parhain

Mitä parhaimmat tervehdykset täältä meidän koko tiimiltä Nojesguiden.fi :stä. Olemme kirjoitelleet teille kaikenmaailman musiikki- ja leffa-arvosteluita, mutta nyt on aika paneutua hieman humoristisemmalle osastolle, nimittäin komedialeffojen pariin. Tässä artikkelissa kerron teille kahdesta suosikki komediastani. Itse henkilökohtaisesti pidän tätä kyseistä genreä kaikkein parhaimpana. Varsinkin näinä pimeimpinä vuosien aikoina, saa komedioista irti sopivan määrän huumoria jonka myötä jaksaa taas hymyillä. Katson komedioita melkein päivittäin, mutta on valitettavaa että uutta materiaalia ei ole koko ajan tarjolla. Onneksi myös vanhat legendat toimivat kun katselukerrasta on riittävän kauan aikaa.

Ehdottomana kestosuosikkinani toimii “Freddy Got Fingered” niminen humoristinen pläjäys vuodelta 2001, suomessa elokuva tunnetaan myös nimellä “Sormet pelissä”. Leffassa työtön sarjakuvapiirtäjä Gord Brody (näyttelijänä toimii Tom Green) muuttaa takaisin vanhempiensa luokse jossa asuu myös pikkuveli nimeltä Freddy. Sarjan päähahmo Gord Brody on niin ärsyttävä veijari, että vanhemmat haluavat hänen lähtevän asunnosta melkein heti paluumuuton jälkeen. Gord ottaa kovemmat otteet peliin ja aloittaa huhut että hänen isänsä on “sormeillut” eli hyväksikäyttänyt hänen pikkuveljeään Freddyä. Kuten olettaa saattaa, elokuvan nimi “Freddy Got Fingered” on saanut nimensä juurikin tästä huhumyllystä. Elokuva sisältää erittäin ronskia ja hämärää huumoria, joka uppoaa minulle. Ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja päähahmon näyttelijän työssä on toiminut itse Tom Green. IMDb sivustolla leffa on saanut ainoastaan 4,5 tähteä kymmenestä ja lisäksi paljon kritiikkiä kaupanpäälle. On ymmärrettävää ettei tämä toimi kaikille, mutta suosittelen silti katsomaan mikäli on sattunut jäämään välistä.

Toinen mainittavan arvoinen elokuva on hieman tuoreempi tapaus, joka on jatko-osa vuonna 1994 valmistetulle Nuija ja tosinuijalle. Kyseessä on elokuvan toinen osa joka kantaa yllätys, yllätys nimeä Nuija ja Tosinuija kaks. Englanninkielisenä nimenä leffat ovat “Dumb and Dumber”, ja jatko-osa “Dumb and Dumber TO”. Leffan on käsikirjoittanut ja ohjannut kaksikko nimeltään Bobby Farrelly ja Peter Farrelly. Pääosissa toimivat legendaarinen Jim Carrey ja Jeff Daniels. Kerrassaan upeat roolisuoritukset molemmilta, en voi käsittää miten hienosti noinkin vanhat kaverit osaavat vielä esittää niin lapsenmielisiä ja tyhmiä aikuisia. Hyvällä tavalla tietenkin. Kerron seuraavaksi miten leffa lähtee etenemään, kaikki voi päätellä jo tästä kohtauksesta minkälaista huumoria tuleman pitää. Huomioithan että mukana kerron myös leffan pääjuonesta ja se sisältää spoilerin. Lienee mietinnän paikka kannattaako jatkaa jos et ole kyseistä komediaa vielä nähnyt. On kulunut 20 vuotta edellisestä Nuija ja Tosinuija seikkailusta kun hölmö aisapari lyöttäytyy yhteen. Lloyd Christmas (Jim Carrey) on leffan alussa vanhainkodissa esittäen vihannekseksi muuntautunutta parrakasta miestä. Harry Dunne (Jeff Daniels) on käynyt 20 vuoden ajan vierailemassa kaverinsa luona hoitaen tätä. 20 vuoden jälkeen pihalla heidän ollessaan, Lloyd alkaa nauramaan ja kertoo “Sainpas sinut.”, Harry on ihmeissään ja miettii onko Lloyd näytellyt koko 20 vuoden ajan olevansa muuttunut täysin vihannekseksi. Lloyd vastaa kyllä ja kertoo että eikös olekin hyvä pila? Harry samaistuu ja yhdessä he repeävät nauramaan. Tästä seikkailu alkaa kun Lloyd ja Harry lähtevät etsimään Harryn tytärtä siinä uskossa että hän voisi luovuttaa munuaisen Harrylle. Miksi munuaisen? No juurikin siksi että Harry kostaa Lloydille hänen tekemänsä pilan kertomalla että hänellä kuolee mikäli ei saa uutta munuaista. Kyseessä on siis tietysti pila ja tästähän vasta riemu syntyy elokuvan loppupuolella.

 

Breaking Bad, kenties paras sarja koskaan?

Tämänpäiväisessä nojesguiden.fi artikkelissa tutustutaan allekirjoittaneen mielestä parhaaseen sarjaan koskaan, kyseessä on yhdysvaltalaisen AMC-verkossa pyörivä loistosarja nimeltä Breaking Bad. Otetaan ensin yleiskatsaus sarjan luomiseen liittyen. Sarjaa tehtiin vuosien 2008 ja 2013 välisenä aikana, sitä näytettiin yhteensä 62 jaksoa. Ensiesitys yhdysvalloissa AMC-kanavalla oli tammikuussa 2008 ja viimeinen jakso pyörähti käyntiin 29. päivä syyskuussa 2013. Kotimaassamme Breaking Badia alettiin näyttämään Nelosella vuodesta 2009 lähtien. Sarjan ensisijaisena käsikirjoittaja ja luojana on amerikkalainen huippunimi Vince Gilligan, joka tunnetaan myös Salaisten Kansioiden käsikirjoittajana 1993 – 2002 väliseltä ajalta. Hän halusi luoda täysin uudenlaisen sarjan mustalla huumorilla ja rikoksilla säväytettynä, ja mielestäni hän onnistui siinä paremmin kuin hyvin. Vince on rakentanut tarinan erilailla kuin missään muussa aiemmin nähdyssä sarjassa. Hän teki päähahmon Walter Whiten hyviksestä pahikseksi, oikeilla termeillä sanottuna protagonistista antagonistiksi. Konsepti sai alkunsa Gilliganin keskustellessaan työkaverinsa Thomas Shcnauzin kanssa, he olivat molemmat työttömiä ja Vince heitti vitsikkäästi ilmoille idean rakentaa metamfetamiinilabran asuntoautoon jolla saisi tehtyä isot rahat.

Gilligan käsikirjoitti Breaking Badiin yhteensä 13 jaksoa vuosien 2008 – 2013 välisenä aikana. Muita käsikirjoittajia Vincen lisäksi oli yhdeksän kappaletta. Peter Gould kirjoitti 11 jaksoa vuosin 2008 – 2013 välillä, George Mastras kirjoitti 10 jaksoa 2008 – 2013 välillä ja Sam Catlin 10 jaksoa vuosien 2009 – 2013 välillä. Muut kuusi käsikirjoittajaa ovat nimeltään Moira Walley-Beckett (9 jaksoa), Thomas Schnauz (7 jaksoa), Gennifer Hutchison (5 jaksoa), John Shiban (4 jaksoa), J. Roberts (2 jaksoa) ja Patty Lin (1 jakso). Ohjaajina on toiminut 11 eri henkilöä, mainitsemisen arvoisena Michelle MacLaren joka ohjasi 11 jaksoa vuosien 2009 – 2013 välisellä ajalla, Adam Bernstein joka ohjasi 8 jaksoa vuosin 2008 – 2012 välisenä aikana ja sarjan luoja Vince Gilligan joka ohjasi 5 jaksoa 2008 – 2013 välisellä ajalla. Breaking Bad on saanut useita palkintoja eri kategorioista, kuten 2 Kultaista maapalloa, 8 Satellite-palkintoa, 16 Emmyä, 2 Peabody-palkintoa sekä yhden People’s Choice palkinnon. Kuten palkintojen määrästä saattaa arvella, kyseessä on yksi eittämättä parhaista sarjoista kautta aikojen.

Sarja kertoo tarinaa Walter White (Bryan Cranston) nimisestä perheenisästä joka on kemian opettaja. Hänen perheeseen kuuluu vaimo nimeltä Skyler White (Anna Gunn), teini-ikäinen poika Walter Junior White (RJ Mitte) ja uusi tulokas Holly White (Eleanor Anne Wenrich). Walter saa diagnoosin parantumattomasta keuhkosyövästä jonka jälkeen hän alkaa miettiä keinoja millä tehdä perheellensä rahaa. Perheellä on muutenkin iso asuntolaina ja tiukkaa taloudellisesti, eikä Walter halua jättää heitä pulaan menehdyttyään syöpään. Hän alkaa valmistaa metamfetamiinia entisen oppilaansa Jesse Pinkmanin (Aaron Paul) kanssa. Tarinassa on mukana myös Walterin palkkaama asianajaja Saul Goodman (Bob Odenkirk) sekä Skylerin sisko Marie (Betsy Brandt) ja hänen aviomiehensä Hank (Dean Norris). Hank on DEA:n eli huumeviraston agentti ja hän seuraa tietämättään koko sarjan ajan lankomiehensä rikollisia puuhailuja. Myöhemmässä vaiheessa sarjaa tutustutaan myös isoon huumeparoniin nimeltä Gus Fring (Giancarlo Esposito), joka pyörittää bisneksiään Los Pollos Hermanos nimisen ruokaketjun avulla, varsinkin logistisissa tarkoituksissa.

Tarina vie katsojan mukanaan ja voin luvata kun katsot pari ensimmäistä jaksoa, et voi lopettaa sitä kesken. En lähde kertomaan juonesta ja juonenkäänteistä sen enempää, jotta ihmiset jotka eivät ole vielä sarjaa nähneet, koe saaneensa liikaa spoilereita. Jos et ole tutustunut vielä sarjaan, suosittelen lämpimästi tutustumaan. Saat elämällesi 62 jaksoa täyttä hunajaa ja jaksojen pituuden ollessa 43 – 58 minuutin välillä, ei tarvitse miettiä hetkeen mitä tekisi.