Krzysztof Kieślowski, Kolme väriä-trilogia

tre

Tänään perehdymme maineikkaan Puolalaisen elokuvaohjaajan Krzysztof Kieślowskin syvälliseen Trilogiaan, johon kuuluu siis kolme osaa. Värit ovat Ranskan lipun mukaan sininen, valkoinen ja punainen. Jokainen trilogian osa käsittelee ihmiselämän aiheita herkällä, mutta raadollisella tavalla. 

Ensimmäisessä trilogian osassa, eli sinisessä, ohjaaja pohtii ihmisen ikuista kaipautta vapauteen ja sitä miten muutos joko omasta tahdosta, tai pakotettuna vaikuttaa yksilön elämään ja valintoihin. Elokuvassa nuori Julie jää leskeksi, kun hän menettää kolarissa sekä aviomiehensä että tyttärensä ja Julien täytyy koota elämänsä sirpaleet. Julie muuttaa Pariisiin ja lakaisee entisen elämänsä pois, aloittaen täysin uuden elämän.

Toinen trilogian osa, eli valkoinen, kertoo tragikoomisen tarinan Puolalaisesta parturista, jonka rouva Fortuna on hyljännyt. Mies joutuu muuttamaan Pariisista takaisin Puolaan ja aloittamaan elämänsä alusta, samalla suunnitellen kostoa ex-vaimolleen, joka jätti hänet impotenssin takia. Elokuva hakee vastausta kysymykseen, onko tasa-arvoa olemassa ja jos on, niin mistä sen löytää?

Kolmas ja viimeinen trilogian osa on punainen, joka kertoo onnettoman vanhuuden laitamilla jo kulkevan juristin ja nuoren mallitytön tapaamisen seurauksista ja heidän lähestymisestään. Elokuva on visuaalisesti samalla kertaa uskomattoman taidokas ja askeettinen. Punaisena lankana tässä elokuvassa on “veljeys”, joka niin usein puuttuu ihmisten elämästä.

Kaikki kolme trilogian osaa ovat kerronnaltaan ja rytmiltään samankaltaisia, käsitellen jokainen eri osa-aluetta ihmisen elämässä. Elokuvia yhdistää se että ne ovat traagisen kauniita kertomuksia pienen yksilön elämästä ja samalla kun ne kertovat omaa surumielistä tarinaa, ne antavat toivoa. Valkoinen tosin eroaa sinisestä ja punaisesta siinä, että sitä rytmittää selkeästi koominen pohjavire, vaikka aiheet eivät olisikaan helppoja.

Dokumenttielokuvat

Dokumentit ovat monien katsojien lempigenre. Totta kai, välillä on mukava irtautua todellisuudesta jollain kevyellä katseltavalla, mutta dokumentit ovat aivan oma lajinsa. Ne ovat suosittuja sen vuoksi, että ihmisillä on jatkuva tiedonjano, jota tyydyttää ainoastaan uuden oppiminen. Ihmiset haluavat jatkuvasti oppia uutta, ja tietää lisää eri asioista. Dokumenttielokuvat, tai dokumenttisarjat, ja niiden katselu, on täydellinen tapa, samalla viihdyttää itseään, ja tyydyttää omaa tiedonjanoaan, hauskalla tavalla. Monelle ihmiselle, myös jäävät asiat paremmin mieleen katseltuina, kuin esimerkiksi kirjasta luettuna.

Dokumentteja on saatavilla, lähestulkoon mistä tahansa aiheesta, mitä voit vain kuvitella. On luontodokumentteja, historiallisia dokumentteja, kansantieteellesiä dokumentteja, ja monenlaisia muita. Yhteistä dokumenteille, on niiden lajista riippumatta se, että dokumenttielokuva kuvaa todellisuutta, joko nykyhetkessä tapahtuvia tapahtumia, tai menneitä tapahtumia. Dokumenttielokuvien näyttelijät näyttelevät itseään elokuvissa. Tulee kuitenkin muistaa, että vaikka dokumentit kertovat tositapahtumista, dokumenttielokuvan ohjaajalla on aina suuri rooli siinä, millaiseksi elokuva muodostuu. Usein dokumenteilla on käsikirjoitus, jota elokuvan toteutus, jossain määrin mukailee. Dokumenttien tapahtumat ovat totta, mutta se, missä valossa tapahtumat valkokankaalla esitetään, on täysin elokuvan ohjaajan, ja tuotantotiimin varassa. Samasta tapahtumasta voi tehdä 100 erilaista dokumenttia, sillä eri käsissä, samasta materiaalista syntyy täysin erilaisia tuotoksia. Samaa tarinaa voivat muuttaa, esimerkiksi eri näkökulmat tarinaan, sekä se, mitä dokumentissa painotetaan. Mitä valkokankaalle päätyy. Myös, se mitä leikataan pois, valmiista materiaalista, vaikuttaa paljon elokuvan lopputulokseen. Kuka tahansa, joka on joskus ollut mukana dokumentin tekemisessä tietää, että kuvausmateriaalia syntyy useimmiten paljon enemmän kuin mitä tarvitaan, ja suuri osa siitä ei koskaan päädy valmiiseen elokuvaan.

Dokumenttielokuvat ovat syntyneet siitä halusta, että voidaan kuvata todellisuutta sellaisena kuin se on. Tositapahtumat ovat aina kiehtoneet ihmisiä. Aivan samalla tavalla kuin me haluamme lukea lehdistä, mitä jollekkin on tapahtunut, haluamme katsoa sitä myös ruudulta. Tähän perustuu dokumenttielokuvien suosio. Ihmiset ovat uteliaita, ja meitä kaikkia kiinnostaa se, miten toiset ihmiset elävät elämäänsä, ja mitä kaikkea heille on tapahtunut. Kannattaa kuitenkin muistaa, että ihan niin kuin ihmiset, myöskin dokumentit voivat valehdella, ja todellisuudessa valehtelevatkin. Keneenkään ei kannata luottaa eikä mitään niellä pureskelematta.

Suomalaiset dokumentit eivät ole mitään maailmankuuluja, eikä suomalaisessa elokuvatuotannossa, dokumenttielokuva, ole koskaan ollut kaikkein suosituin elokuvan laji. Suomessa on kuitenkin paljon dokumenttielokuvien tekijöitä, ja päätimme esitellä heistä muutaman.

Susanna Helke on yksi suomalaisista dokumenttielokuvien tekijöistä. Hän on opiskellut Taideteollisessa korkeakoulussa, ja valmistunut taiteen maisteriksi, suuntautuen erityisesti valokuvataiteeseen. Virpi Suutari on hänen opiskelukaverinsa, jonka kanssa hän teki yhteisen lopputyön. Lopputyö oli dokumenttielokuva Synti – dokumentti jokapäiväisistä rikoksista. Elokuva ilmestyi vuonna 1996. Helkeen ja Suutarin dokumentti voitti, vuonna 1996 Kritiikin Kannukset -palkinnon, ja vuonna 1997 Nuoren taiteen Suomi -palkinnon. Kaksikko on yhdessä tehnyt myös dokumentit Valkoinen Taivas (1998), Saippuakauppiaan sunnuntai (1999), sekä Joutilaat (2001). Molemmat naisista ovat tehneet myös muita dokumentteja, yksilöinä, tai yhdessä muiden kanssa.

Arto Halonen on elokuvantekijä, joka on tehnyt muun muassa elokuvan Prinsessa, joka on saanut mainetta, jopa maailmalla. Kerroimme Prinsessa-elokuvasta aiemmassa artikkelissamme. Halonen on yksi Suomen tuotteliammista dokumenttielokuvan tekijöistä. Hän on tehnyt lähestulkoon 30 elokuvaa tähän mennessä, eikä loppua hänen menestyksekkäille dokumenteilleen näy.

Mika Taanila on elokuvaohjaaja, ja kuvataiteilija. Hän on ohjannut lukuisia lyhytelokuvia ja suomalaisten artistien musiikkivideoita. Taanilan elokuvat käsittelevät eri todellisuuksia, sekä tulevaisuutta. Mika Taanila on useaan otteeseen palkittu elokuvistaan, niin kotimaisilla, kuin ulkomaisilla elokuva-alan palkinnoilla.

Uhrilampaat

Uhrilampaat, alkuperäiseltä nimeltään, “The Silence of the Lambs“, on yksi maailman tunnetuimmista trilleri-elokuvista, joita on koskaan tehty. Samalla se on yksi mielenkiintoisimmista, ja sairaimmista elokuvista, mitä on nähty. Etenkin siihen aikaan, kun elokuva ilmestyi, 25 vuotta sitten, olivat monet järkyttyneitä sisällöstä. Elokuvan päähenkilö on kannibaali Hannibal Lecter, jota Uhrilampaat-elkouvassa, näyttelee Anthony Hopkins. Hänet palkittiin roolisuorituksestaan, parhaan miespääosan Oscarilla, ja elokuva sai neljä muutakin Oscaria: Parhaan elokuvan, parhaan naispääosan, parhaan ohjauksen, sekä parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-palkinnot. Juoni perustuu Thomas Harrisin samannimiseen romaaniin.

Tarina alkaa niin, että FBI:llä töissä oleva Jack Crawford, antaa yhdelle FBI:n akatemiassa opiskelevalle naiselle tehtäväksi haastatella vankilassa olevaa Hannibal Lecteriä, sillä hän uskoo, että haastattelusta voisi olla apua Buffalo Billin, eli sarjamurhaajan, joka nylkee uhriensa ruumiit, jäljityksessä. Lecter on psykiatri, jolla on henkilökohtaisia tietoja Buffalo Bill -murhaajasta. Hannibal Lecteriä haastatteva nainen, on elokuvassa nimeltään Clarice Starling, ja häntä näyttelee Jodie Foster. Näyttelijä Jodie Foster, ilmaisi itse mielenkiintonsa roolia kohtaan, luettuaan Thomas Harrisin Uhrilampaat-romaanin.

Elokuvan roolisuoritukset ovat henkeäsalpaavan upeita, ja omalta osaltaan täydentävät loistavaa käsikirjoitusta. Tarina on mielenkiintoinen, eikä sitä ruudulta seuratessa, tule paljoakaan tylsiä hetkiä. Uhrilampaat on elokuva, joka jokaisen tulisi katsoa. Ei kuitenkaan mielellään yksin, illan hämärtyessä. Tarina on kuitenkin sen verran jännittävä, että sen katseleminen ennen nukkumaan menoa, voi hyvinkin haitata levollisia yöunia. Kaverin kanssa, pääsette myös yhdessä jännittämään, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja keskustelemaan elokuvasta jälkeenpäin.